Minun pitää lopettaa tämä RKC. Anteeksi lukijoille, jos niitä on vielä. Simssini ei meinaa enää toimia kunnolla, joten minun on poisteltava kaikkea ylimääräistä. Ladattuja enimmäkseen. Peli toimii kunnolla noin puoli tuntia ja sitten näyttö muuttuu siniseksi ja peli sammuu. Tai sitten se vain käy sinisenä ja toimii sitten taas, mutta yleensä kaatuu. Vian ei pitäisi olla näytössä ja muutenkin tietokone täyttää vaatimukset. Joten anteeksi kaikille.

Ihmeen nopeasti tuli tämä toinen osa. No onhan tänään vielä loma. Miksihän kaikki päätökset tehdään ruokapöydässä? Kuvia 40 kpl.

Jätetäänpäs Thompsonit "keskustelemaan" ja lähdetään toisen kauppiasperheen, Hamiltonien taloon.

Hamiltonien perheeseen kuuluvat John, Lisa ja Rose. Ja sitten heillä on vielä kissa, Luka.

John ja Lisa rakastavat lastaan, vaikka eivät voi antaa hänelle kaikkea mitä haluaisivat.

"Kulta, nyt pitää avata kauppa", Lisa sanoi. John hätkähti. Hän ei ollut kuullut vaimonsa tuloa. "Tulen pian."

"Taasko sinä katselet taivaisiin mietiskellen?" "En enää", John vastasi ylös nousten. John lähti avaamaan kaupan ovia ja Lisa palasi ompelustensa pariin.

"Tämä pitää saada valmiiksi tänään", Lisa ajatteli sovittaessaan pukua nukelle, "paronitar odottaa sitä huomiseksi."

Entäs Rose sitten? Mihin hän ehti livistää? Tuollahan hän näyttää olevan.

"Kiva kissa", Rose sanoi ja nappasi Lukan rutistukseensa. Varo, ettei Luka kuristu, Rose. Kohta Rose jättikin Lukan rauhaan ja lähti leikkimään. Rose oli juuri oppinut puhumaan jotenkuten ymmärrettävästi, ja tiedätte mitä se merkitsee.

Johnilla ja Lisalla on siis ompelimo ja tietenkin Lisa on se, joka ompelee suurimman osan tavaroista, vaikka kyllä Johnkin on välillä apuna. Hänellä ei vain aina onnistu.

Lisa huomasi, että Rose oli konttaamassa pihalle. Lisa nousi äkkiä ja nappasi Rosen syliinsä.

"Äläs nyt pikkuneiti lähde minnekään. Etkös näe, että siellä tuulee kovasti", Lisa puheli lapselle. "Mää haluun ulot", Rose mankui. "Ei onnistu", Lisa sanoi ja kantoi hänet takaisin lastenhuoneeseen, "en jaksa, enkä ehdi kuurata sua nyt."

Lisa lähti jatkamaan työtään ja Rose jäi istumaan keskelle huonetta. "Mää en tee mitään, mä istun vaa", Rose sanoi, mutta eihän Lisa enää kuullut häntä. Rose ei jaksanut kauaa istua paikallaan ja lähti etsimään Lukaa.

John oli saanut hyvin kaupaksi tavaroita, joten hän päätti sulkea kaupan vähän aikaisemmin kuin tavallisesti.

Kun hän oli menossa sisälle, hän huomasi Rosen konttaamassa ovesta ulos. "Minnes pikkuneiti on menossa?" John kysyi ja heitti Rosen korkealle ilmaan.

Rose nauroi, kun hän lensi korkealle ilmaan. Vielä enemmän hän nauroi, kun laskeutui isänsä syliin lentomatkan jälkeen. Rose piti hyvin paljon isästään.

Nämä kaksi tulivat hyvin toimeen ja viettivät paljon aikaa keskenään. John yritti opettaa Rosea kävelemään, mutta Rose kupsahti koko ajan nurin.

"Hyvää yötä kulta pieni", John sanoi ja peitteli Rosen sänkyyn. Hän meni olohuoneeseen ja törmäsi siellä Lisaan.

Lisa oli juuri lopettamassa töitään, ja keräsi tavaroita kasaan. John käveli Lisan luo ja halasi tätä. "Hei, saitkos tehtyä tänään paljon?" hän kysyi. "Sain minä aika paljon", Lisa vastasi hymyillen.

Lisa alkoi laittaa ruokaa ja John kävi sillä aikaa siivoamassa kaupan ja laskemassa kassan.

"Kulta, olen miettinyt että minä voisin alkaa myymään kaupassa asujen lisäksi myös leluja lapsille", John kertoi ajatuksensa Lisalle. "Kyllä se minulle sopii", Lisa vastasi.

Molemmat tunsivat itsensä väsyneiksi ja päättivät mennä kerrankin ajoissa nukkumaan. "Etkö aio korjata astioita pöydästä?" John kysyi Lisalta. "En jaksa nyt, kyllä ne pärjäävät aamuun asti", Lisa vastasi haukotellen.

Mutta kun he pääsivät sänkyyn, Lisa olikin pirteä. "Kulta minä haluaisin itselleni toisen lapsen", hän sanoi Johnille. "Todellako?" John vastasi kaataen Lisan sänkyyn.

Aamu sarasti ja Lisa heräsi säpsähtäen. Hän kuuli huutoa lastenhuoneesta. Hän nousi ylös ja lähti sinne.

Rosehan se siellä huusi. "Äiti-ii, päättä minut poit täältä!" Lisa nosti Rosen kehdosta ja laski hänet lattialle.

Lisa lähti laittamaan aamiaista, eikä huomannut, että Rose meni ulos ovesta. "Luka, mittä tinä olet?" Hän löysikin Lukan puun alta ja kaappasi kiinni kissan hännästä. Kissa sähähti ja raapaisi Rosea.

"Hmm.. Missähän se Rose on?" Lisa kysyi ääneen, kun oli juuri saanut ruoan valmiiksi. Hän kuuli huutoa ulkoa ja oli tiputtaa lautasen maahan, kun lähti juoksemaan ulos.

Hän löysi Rosen ulkoa itkemässä ja nosti hänet syliinsä. "Rose-kulta mikä hätänä?" hän kysyi huolestuneena. Hän näki, että Rose piti käsiään kasvoillaan ja nosti ne pois tieltä.

"Voi ei", hän kuiskasi ja lähti juoksemaan sisälle. "John äkkiä tänne!", hän huusi. John makasi sängyssä ja ei olisi jaksanut nousta. "Mikä hätänä?" hän kysyi. "Rose." Lisan ei tarvinnut sanoa muuta, kun John oli jo jalkeilla ja olohuoneessa.

John kaappasi Rosen syliinsä ja katsoi häntä. Hän näki Rosen kasvoissa naarmuja, joista lähes virtasi veri. "Tuo äkkiä vettä ja nahkaa", hän sanoi Lisalle, joka lähti pikaisesti hakemaan tarvittavia tavaroita.

Kohta veri saatiinkin kuivumaan, ja molemmat huokaisivat kuuluvasti. "Olipa onni", he sanoivat. Rose oli aivan uupunut ja nukahti Johnin syliin.

Hänet kannettiin sänkyyn, ja kohta Lisa huomasi, että oli jo puolipäivä. "Minun tuskin kannattaa enää aukaista kauppaa", John sanoi ja naurahti.

Lisa muisti ruoan, jonka oli saanut valmiiksi ennen tapausta. Hän meni katsomaan, mutta huomasi, että se oli syömäkelvotonta. Hän heitti sen vaivihkaa pois ja alkoi laittamaan lounasta.

John oli hoitamassa puutarhaa, kun kuuli takaansa äänen: "Eikö kauppanne olekaan auki tänään?" John tunnisti äänen, eikä olisi halunnut kääntyä ympäri, mutta oli epäkohteliasta olla selin kuningattarelle.

"Öh.. ei, ei tänään, Teidän Korkeutenne." "Ah, hyvä on, tulen sitten joskus toiste", Aurelia sanoi ja oli jo lähtemässä, kun kääntyi vielä ympäri.

"Tunnenko minä teidät jostain?" hän kysyi Johnilta. "Ette", hän vastasi töykeästi. "...Teidän Korkeutenne", hän lisäsi, kun huomasi virheensä.

"Minusta tuntuu, että olen nähnyt teidät muuallakin. Ai, mutta nythän minä muistankin. Tehän olette minun pikkuserkk.." "Ssh, pyydän, älkää sanoko enempää", John sanoi vilkuillen ympärilleen. Onneksi kukaan ei ollut kuullut.

"Hyvä on, mutta miksi te asutte täällä?" "Minun isäni ei suostunut siihen, että nain omaa säätyäni alempana olevan henkilön ja sanoi, ettei ole enää missään tekemisissä minun kanssani. Mutta, olkaa kiltti, älkääkä kertoko tästä kellekään, me olemme onnellisia näin."

"Hyvä on, en kerro teistä kenellekään." Kuningatar lähti ja John palasi sisälle.

"Missä viivyit? Ehdin jo syödäkin", Lisa kysyi. "Tapasin kuningattaren", John vastasi hiljaa. "Voi ei, ei kai hän..?" "Kyllä hän tunnisti minut. Mutta hän lupasi olla kertomatta kellekään." "Hyvä niin", Lisa huokaisi.

--------------------

Että tällainen osa. En ehdi ihan heti tehdä uusia osia, joten... olkaa kärsivällisiä.^^

Minulla oli hirveä kiire ja koko ajan hommia, kun tein tätä osaa, mutta here you are. Ja hyvää (myöhästynyttä) joulua kaikille!^_^ *tonttulakki päähän* Kuvia 45 kpl.

Kun nyt olemme jo vierailleet naapuruston kuninkaallisten ja aatelisten taloissa niin on aika siirtyä ns. alempiin säätyihin.

Tässä talossa asustavat Dick ja Bessie Thompson sekä heidän tyttärensä Harriet.

Harriet oli heidän "pikku työmyyränsä". Dick oli keksinyt tämän kutsumanimen, kun huomasi että tyttö oli avulias ja nopea toimissaan.

Dick vietti päivänsä työskennellen kauppaa pitämässä. Iltaisin hän valoi savesta täydennystä hyllyilleen.

Tämä ei kuitenkaan haitannut Bessietä sillä hän yleensä oli innolla mukana miehensä kaupassa.

Harriet taas viihtyi pienellä kasvimaalla talon vieressä. Siellä hän saattoi olla omissa ajatuksissaan ja hoitaa vain rakkaita kasvejaan.

"Äiti, miksi minulla on mustat hiukset, kun sinulla ja isällä on vaaleat hiukset?" Harriet kyseli eräänä iltana äidiltään.

"Minun äidilläni oli aikoinaan mustat hiukset", Bessie valehteli lapselleen. Harriet tyytyi tähän vastaukseen ja lähti kitkemään kasvimaata.

Oikeasti Bessie ei vain voinut kertoa totuutta...

Ilta saapui ja Dick sai työnsä päätökseen.

Sisällä Bessie odottelikin jo miestään valmiin ruoan kanssa.

"Missäs se Harriet oikein on?" Dick kysyi.

"Kasvimaalla, missäs muualla", Bessie vastasi huoahtaen,"tällä menolla tyttö ei opi mitään."

Pian Harriet saapuikin pöytään.

"Miten kasvisi voivat tänään, Harriet-pieni?" Bessie kysyi häneltä.

"Ainahan ne hyvin voivat", Harriet vastasi kummastuneena. Ei häneltä yleensä tuollaisia kyselty. Dick ja Bessie vilkaisivat toisiaan.

"Olemme tässä isäs kans miettineet, että sinun pitäisi auttaa minua myös täällä sisähommissa. Sinun olisi aika alkaa opetella naiseksi tulemista. Olethan kohta naimaikäinen."

Harrietin suu loksahti auki:"Mu-mutta äiti, enhän minä... tai siis ethän sinä voi..."

"Kyllä minä voin. Ja turha yrittää väittää vastaan nuori neiti. Asia on päätetty."

Harrietin ruoka jäi kesken, kun hän lähti huoneesta. "Olimmekohan me liian ankaria?" Dick kysyi vaimoltaan.

"Emme, meidän pitää kouluttaa häntä", Bessie vastasi päättäväinen ilme kasvoillaan.

Juostessaan ulos itkien Harriet paiskasi oven kiinni mennessään.

Hän juoksi kasvimaalle ja purskahti itkuun. "Ei, ei, ei! En minä voi jättää teitä, rakkaat ystäväni", hän sanoi nyyhkyttäen kasveilleen.

Yö oli jo pitkällä, kun Harriet viimein väsyi itkemiseen ja kuukahti maahan uupumuksesta.

Dick näki hänet ikkunasta ja kantoi hänet sänkyyn nukkumaan.

"Mitähän tuostakin tytöstä tulee?" Bessie huokaisi katsahtaen nukkuvaan tyttöön.

"Kyllä hänestä kasvaa vielä hieno nainen", Dick sanoi vaimolleen rohkaisuksi.

"Enpä tiedä", Bessie huokaisi epäillen itsekseen.

...

Päivät kuluivat ja Harrietin syntymäpäivä koitti.

Samalla Bessien maha kasvoi. "Oih, saan lapsen", hän huudahti ilahtuneena.

"Onhan teillä jo minut", Harriet sanoi. Bessie vilkaisi vanhentunutta tytärtään.

"Kyllä, kyllä", hän mumisi punastuen.

Harriet vilkaisi äitiään, ja lähti jatkamaan saven valamista. Dick oli opettanut tytärtään tähän taitoon.

Harriet työskenteli pajassa kaupan takahuoneessa, kun vaipui ajatuksiinsa.

"Voi kunpa pääsisin hoitamaan kasveja", hän mietiskeli itsekseen.

Ovi narahti, kun hän hiipi ulos.

Hän juoksi kasvimaalle, mutta ei nähnytkään sitä mitä oli odottanut.

"Ei... ei!" hän huusi mielessään. Harriet katsoi järkyttyneenä kasvimaata, joka nyt oli villiintynyt ja hyönteisten valtaama.

Hän lysähti maahan polvilleen ja itki. Hän itki siinä aikansa, kunnes päätti lähteä takaisin sisälle.

Hän yritti hiipiä sisälle niin hiljaa, ettei olisi herättänyt vanhempiaan.

Yritys hyvä kymmenen. "Missäs sinä olit, nuori neiti?" hänen äitinsä kysyi.

"Tuolla pihallahan minä." "Olit taas kasvimaalla, vai mitä?" Harriet vaikeni. Ei hän voinut väittää vastaankaan.

"Olemme päättäneet, että tuhoamme kasvimaan", hänen isänsä sanoi.

Harriet tuijotti suu auki vanhempiaan.

---------------------

Ja nyt syömään torttuja ja pipareita!

Nyt kun kerrankin on aikaa tehdä niin, tulee taas osa. Kuvia n. 43 kpl.

Tässä kartanossa on vietetty monenlaisia iloja ja suruja, ja niitä tullaan viettämään vielä tulevaisuudessakin.

Mutta nämä tapahtumat eivät haittaa paroni Cristoffia tai paronitar Fallonia.

"Cristoff, oletko jo kuullut uusimmat uutiset?" Fallon kysyi rynnätessään huoneeseen. "Mitä niin?" paroni kysyi.

"Loviisa Springlake menee naimisiin Edgar Rosewoodin kanssa", paronitar kertoi. "Mutta eikö se ole vielä liian aikaista?" "Eiväthän he vielä mene, höpsö. Tulevaisuudessa sitten", Fallon sanoi ja hymyili.

"Mutta eikö Loviisa ole Edgaria paljon vanhempi?" Cristoff kysyi vieläkin hämmentyneenä. "Springlaket ovat kuulemma keksineet jonkin tavan, mutta eivät kertoneet sitä minulle. Ilmiselvää syrjintää", paronitar vastasi.

"En ihmettele", paroni mietti hymyillen. Fallon ei kuitenkaan huomannut sitä, vaan jatkoi puhetulvaansa.

Yhtäkkiä Fallon tunsi huimausta ja oli kaatua lattialle horjahtaessaan. Cristoff ehti kuitenkin apuun ja kaappasi paronittaren ilmasta.

"Et saisi rasittaa itseäsi ennen kuin poikamme on syntynyt", paroni moitti Fallonia. "Mistä sinä tiedät, että se on poika?" Fallon kysyi epäillen.

"Enhän minä sitä tiedäkään, kulta", Cristoff vastasi hymyillen ja suuteli vaimoaan.

"Huomenna lähden metsästämään kuninkaan kanssa", paroni kertoi päästäessään Fallonia omille jaloilleen. "Minäpä kutsun sitten kuningatar Aurelian kahville", Fallon sanoi ja hymyili vähän.

Ilta saapui ja molemmat kävivät yöpuulle. "Rakas, oletko jo ajatellut...", Fallon aloitti kun molemmat olivat jo sängyssä,"...meidän pitäisi varmaan hankkia uusi hevonen. Nykyinen on jo niin vanha, ettei se enää kauaa elä."

"Miksi sinä semmoisia mietit, kultaseni?" Cristoff kysyi ihmetellen. Yleensä Fallon ei olut kiinnostunut tällaisista asioista.

"Minä vain pelkään, että jos sinulle sattuu huomenna jotain, kun käytte metsästämässä." "Höpsö", paroni vastasi hymyillen ja suuteli vaimonsa kättä, "ei minulle mitään satu."

Paronitar nukahti huolissaan, mutta ei enää sanonut mitään.

Aamu koitti kasteisena ja aurinkoisena. Fallon oli hyvästelemässä miestään. "Nähdään pian", Cristoff sanoi ja lähti matkaan. "Onnea!" Fallon huusi perään.

Fallon läksi sisälle ja lähetti pikakutsun Aurelialle. Kohta Aurelia saapuikin ja naiset lähtivät kahvittelemaan.

"Mitä sinä ajattelet siitä, että poikasi menee naimisiin muutamaa vuotta vanhemman tytön kanssa?" Fallon aloitti keskustelun kuin joku talk show'n juontaja.

Kuningatar naurahti vähän Fallonin äänensävylle, ja vastasi hänelle: "Eihän se minun päätettävissäni ole. Mieheni sopi asiasta kreivin kanssa."

Fallon tutkaili kuningattaren kasvoja, muttei nähnyt niissä mitään erikoista.

Yhtäkkiä Fallon tunsi kipua alavatsassa. "Voi ei, ei nyt", hän ajatteli, "miehenikään ei ole kotona."

Aurelia ponnahti pystyyn, niin että tuoli oli kaatua. "Rauhoitu, hyvä Fallon", hän sanoi, kun paronitar alkoi huutaa tuskasta.

"Miten täässsäää voooi raauhoittuuaaa?!" Ja niinpä maailmaan putkahti yksi pieni vauva.

Aurelia otti vauvan syliinsä sillä aikaa, kun Fallon levähti ponnistuksensa jälkeen. "Kumpi se on?" hän kysyi.

"Poika", Aurelia vastasi hymyillen ja ojensi vauvan Fallonille. Fallon nosti vauvan korkealle ilmaan ja poika jokelsi ilosta.

"Minkä aiotte antaa hänelle nimeksi?" Aurelia kysyi kiinnostuneena. "Olemme miettineet tämän jo valmiiksi. Pojalle annamme siis nimeksi Henry."

Fallon vei vauvan nukkumaan, ja sitten Aureliankin oli jo aika lähteä. "Pitää mennä miestäni vastaan", hän sanoi ja lähti kohti kotiaan.

Ilta venyi pitkäksi, eikä Cristoffia kuulunut kotiin. "Mikähän häntä viivyttää?" Fallon pohdiskeli kävellessään kärsimättömänä ympyrää ikkunan edessä.

Vihdoin paroni suvaitsi saapua ja Fallon ryntäsi ulos vastaan.

"Missä olet ollut? Mitä tapahtui?" Fallon kysyi ennen kuin Cristoff ehti sanoa sanaakaan. Fallon näki, että Cristoff piilotteli jotain.

"Mikä sinun kädessäsi on?", paronitar kysyi ja nosti sitä. Paroni parahti kivusta. "Sehän on venähtänyt. Mitä oikein olet tehnyt?", Fallon tiukkasi vastausta.

"Putosin sen typerän kaakin selästä. Olisi pitänyt uskoa sinua." "Tule sisälle, minä hoidan sen", Fallon sanoi ja he menivät sisälle.

Kun Fallon puhdisti paronin kättä vedellä, paroni huomasi jotain. "Oletko muuttunut jotenkin sitten viime näkemän?" hän pohti ääneen. "Oletko tehnyt jotain tukallesi?"

Fallonia nauratti miehensä sanat. "Ei ei, katso tarkemmin." Paroni mietti vähän aikaa.

"Sinun mahasi. Se... se on litteä." Fallon purskahti raikuvaan nauruun. "Tietenkin, tietenkin", paroni sanoi ja lähti kiireesti huoneesta.

Hän saapui lastenhuoneeseen ja nosti lapsen syliinsä. Hän puhkesi itsekin raikuvaan nauruun.

"Hei pikkuinen. Sinusta tulee vielä hyvä mies", paroni puheli vauvalle.

Paronitar oli saapunut miehensä taakse. "Niin tulee."

Pariskunta lähti nukkumaan rankan päivän jälkeen.

Päivät kuluivat ja Fallon päätti ottaa puheeksi erään mieltä askarruttaneen asian. "Rakas, mitä sanoisit, jos hankkisimme ihan oman koiran?" Fallon kysyi ruokapöydässä mieheltään.

"Kyllä se minulle sopii, jos sinä hoidat järjestelyt", paroni vastasi sen kummempia välittämättä.

Ja niin asia oli päätetty.

--------------------

Tämä oli viimeinen aatelisperhe. Seuraavaksi kauppiaisiin. Comments, thanks!

Tässä olisi nyt sitten toinen osa. En oikein jaksanut tehdä tätä hirveän nopeasti edellisen osan jälkeen, mutta olkaa hyvät. Lupasin tehdä tämän tällä viikolla ja tein. (Ai niin tämä pitää mainita ennen kuin unohdan. Olen sitten tehnyt itse kaikki tarinan talot ja maisemat.) Kuvia 42 kpl.

Ja sitten olikin aika jättää kuninkaallinen perheemme joksikin aikaa ja siirtyä tutkiskelemaan muiden perheiden eloa. Springlake oli aikoinaan tunnettu suku, ja heidän kartanonsa oli jo vanha. Sisustus kyllä uusittiin aina tarpeen mukaan.

Kartanossa elämäänsä viettivät kreivi Theodor ja kreivitär Paulette. Heillä oli tytär nimeltä Loviisa, jota omasta mielestään ei ollut kohdeltu hänen arvonsa mukaisesti.

"Kulta, oletko jo tehnyt ruoan?" Theodor huhuili ruokailuhuoneesta vaimolleen. "Kohta, rakas", kreivitär vastasi. "Äh, ei tämä onnistu", hän ajatteli.

Kreivitär kantoi ruoan pöytään. "Ole hyvä." "Kiitos." He söivät hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa. "Missä Loviisa on?" Theodor kysyi sitten. "Luultavasti opiskelemassa", Paulette vastasi.

Kohta Loviisa saapuikin huoneeseen. "Mitä syödään?" hän kysyi. Kreivitär oli juuri vastaamassa, mutta hänen miehensä oli nopeampi: "Se on: "Mitä syömme?", Loviisa. Ei, mitä syödään." "Anteeksi", Loviisa sanoi ja irvisti niin, ettei Theodor nähnyt sitä.

Kreivittären oli vaikea pidätellä naurua, mutta vakavoitui. "Syömme pasteijoita", hän vastasi muistettuaan kysymyksen.

Loviisa istahti pöytään. "Mitä olet oppinut tänään?" kreivi kysyi. "Taas hän kysyy tuota", Paulette ajatteli. "Olen oppinut paljon uutta, Isä. Osaan jo laskea yhteen- ja vähennyslaskuja", Loviisa vastasi.

"Hyvä, hyvä", kreivi myhäili tyytyväisenä. Kreivitär katseli lastaan ja ajatteli: "Toivottavasti hänestä ei tule täysin samanlaista kuin isästään, vaikka pahalta näyttääkin."

Ilta oli tulossa ja kreivitär huomasi, että ei ollut lukenut erästä kirjaa, jonka aikoi lukea tänään, loppuun. Hän siis palasi olohuoneeseen ja jatkoi lukemista.

"Mitä sinä täällä vielä teet?" kuului Pauleten vierestä ja hän hätkähti. Paulette kääntyi ympäri ja näki Theodorin.

"En minä mitään. En vain saanut unta", hän vastasi. "Mennään takaisin nukkumaan."

Aamuisin Theodor antoi Loviisalle yksityisopetusta, eikä tämäkään aamu ollut poikkeus. "Mitä tämä tarkoittaa, Isä?" Loviisa kysyi. Theodor katsoi Loviisan näyttämää kohtaa ja vastasi: "Se on saksaa. Itse en osaa vielä kääntää tuota, koska en ole vielä niin pitkällä sen opiskelussa."

"Aina selitys valmiina", Loviisa ajatteli. Kreivitär katseli itseään peilistä. "Taasko minun mahani on kasvanut?" hän mietti, "kohta en mahdu enää ovista sisälle."

Kreivi oli huomannut Pauleten raskauden, muttei ollut keksinyt mitään kommentoitavaa hänen tilaansa. "Toivottavasti saamme tulevan perillisen", hän vain mietti hiljaa itsekseen.

Päivät kuluivat. Springlaken perhe jatkoi elämäänsä normaalisti eli suurimmaksi osaksi opiskellen. Theodor oli heistä pahin tässä asiassa. Häntä ei näkynyt paljoa päivän aikana, koska hän vietti suurimman osan ajastaan opiskellen uusia asioita.

Hän oli mennyt aikoinaan naimisiin vaimonsa kanssa, koska heillä oli yhteinen kiinnostuksen aihe eli kirjat. Heidän tyttärensä oli perinyt saman piirteen heiltä.

"Äiti, ojentaisitko tuon kirjan minulle?" Loviisa kysyi ollessaan eräänä päivänä kahdestaan äitinsä kanssa olohuoneessa. "Etkö voi itse ottaa? Sehän on ihan vieressäsi." "En yletä siihen ja olen nyt hankalassa paikassa." "Enkö minä sitten ole? Olen sentään raskaana", kreivitär ajatteli.

Paulette huokaisi, mutta nousi ylös ja ojensi kirjan Loviisalle. "Kiitos", Loviisa sanoi ja väläytti pirullisen hymyn äidilleen. "Jaha, neiti Prinsessa iski jälleen", kreivitär ajatteli, "hänen isänsä hemmottelee hänet piloille, kun hän opettaa hänelle kaiken. Tyttö luulee olevansa muiden yläpuolella."

Paulette istahti takaisin kirjansa ääreen. Paulette piti enemmän kertomuksista ja tarinoista kuin tietokirjoista, toisin kuin miehensä ja tyttärensä.

Aika kului ja kreivittären synnyttämisen aika iski eräänä päivänä kesken ruoanlaiton. Vauva siis syntyi keittiössä, ja hänen todettiin heti olevan tyttö. "Merkitseeköhän tämä sitä, että hänestä tulee hyvä kokki?" Theodor kiusoitteli, kun huomasin Pauleten laittaman ruoan palaneen pohjaan.

"Minkä annamme hänelle nimeksi?" kreivitär kysyi. "Hmm... Lucy, Erika, Harriet...", kreivi alkoi luetella. "Annmarie", Loviisa pisti väliin. Hän oli saapunut keittiöön kesken nimenselvityksen ja ehdotti ensimmäisen mieleen tulleen nimen. Kaikki menivät hiljaisiksi ehdotuksen kuultuaan.

Nimi kuulosti juuri sopivalta rauhalliselle ja suloiselle lapsukaiselle. Ehdotus hyväksyttiin väittelemättä. Annmarie haukotteli, ja hänet vietiin petiin nukkumaan.

"Miksi hänen pitää olla juuri minun huoneessani?" Loviisa väitti vastaan, "eikö häntä voi laittaa muualle?" "Kyllähän sinä Loviisa-rakas tiedät, ettei meillä ole tarpeeksi tilaa", Theodor sanoi ja taputti häntä päähän. Loviisa olisi vielä voinut väittää vastaan, muttei alkanut siihen, koska tiesi jäävänsä tappiolle.

Loviisa mulkaisi vauvaa ja poistui huoneesta ripeästi. Theodor katsahti vauvaan poistuessaan huoneesta ja ajatteli: "Perijä olisi ollut hyvä saada..." Ainoastaan Paulette oli täysin tyytyväinen tapahtuneeseen. "En anna tapahtua sinulle mitään pahaa", hän sanoi, "minä suojelen sinua."

Näytti siltä kuin Annmarie olisi hymyillyt juuri ennen nukahtamistaan kuin olisi ymmärtänyt sanat. Paulette poistui hiljaa huoneesta ja sulki oven jäljessään.

Olohuoneessa hän tapasi Theodorin ja Loviisan. "Loviisa, minulla on sinulle tärkeää asiaa", Theodor sanoi. Loviisa valpastui: "Niin millaista, Isä?"

Kreivi ryki kurkkuaan nähdessään Loviisan odottavan katseen. "Kuningas kysyi minulta tässä vähän aikaa sitten erästä asiaa ja vastasin hänelle myöntävästi. Olemme sopineet, että aikanaan sinä nait hänen poikansa."

Loviisa mykistyi. Hän muuttui aivan punaiseksi vihasta. "Mitä?! Edgarhan on vasta vauva! Miten minä voisin mennä naimisiin vauvan kanssa?" hän huusi vihoissaan.

"Kulta, voisitko tuoda SEN?" kreivi pyysi Pauletelta. Lähtiessään hakemaan kyseistä asiaa Paulette kuuli kauan aikaa Loviisa huudon.

Kohta Paulette saapui takaisin raahaten perässään lasipulloa. "Tämän avulla sinä voit naida hänet", Theodor kertoi Loviisalle. "Mitä se on?" Loviisa kysyi ja mulkaisi pulloa. "Se on nuorennusjuomaa. Sen avulla elät kauemmin", Paulette vastasi. Vähän aikaa Loviisa oli ihan hiljaa, mutta sitten hänen kasvoilleen levisi ilkeä hymy. Theodor myhäili hiljaa: "Tämähän onnistui odotettua paremmin."

Sitten Paulette muisti vauvan ja ryntäsi katsomaan häntä. Vauva oli hereillä, muttei ollut päästänyt äännähdystäkään taistelun aikana. "Oletpa sinä rauhallinen", kreivitär sanoi Annmarielle ja peitteli tämän.

Theodor oli jo mennyt nukkumaan, mutta Loviisa istui vielä lukemassa saksaa. "Aion tulla paremmaksi kuin isä", hän uskoutui äidilleen, "en aio olla tyhmä. Tulen vielä viisaaksi."

Kreivitär hymyili hänelle, vaikka miettikin, että siinä meni hänen toiveensa Loviisan suhteen. Mutta Annmariessa oli vielä toivoa...

Kreivitär passitti Loviisan nukkumaan ja lähti itsekin makuuhuoneeseen päin. Sieltä hän löysi Theodorin lukemassa.

"Odotin sinua", hän sanoi. Theodor hilautui Pauleten viereen ja kuiskutti jotain hänen korvaansa. "Ei tänään", Paulette vastasi, "olen liian väsynyt."

Kreivi närkästyi, muttei sanonut vastaan. "Öitä", Paulette sanoi, muttei saanut vastausta.

--------------------

Tästä tuli vähän lyhyempi kuin edellisestä. Anteeksi. T_T Kommenttia saa laittaa. ^_^