Eli tässä olisi ensimmäinen osa. Toivottavasti miellyttää.^^ Arvosteluissa ottakaa huomioon, että tämä on ensimmäinen tarinani. Kiitos. (No ei nyt sentäs. Ensimmäinen kyllä, mutta ei tarvitse olla lempeitä.^^) Tuli aika lyhkänen. Anteeksi. Tässäkin oli jo välillä ongelmia. Kuvia n. 45 kpl.

Olipa kerran aika läheisessä maassa minulle, mutta teille kaukaisessa, kaupunki (tai pikemminkin kylä) nimeltä Moonvalley, jossa vallitsi ainainen kesä. Siellä eräässä ja ainoassa linnassa

asusti kuningaspari, Rosewood. Heillä ei ollut lapsia, mutta toivottavasti tulevaisuudessa onni potkisi. He toivoivat kovasti perillistä. No, kuningas ainakin.

He olivat aikoinaan päätyneet vanhempiensa järjestämään avioliittoon ja elivät vieläkin yhdessä. Oswald ja Aurelia tulivat hyvin toimeen keskenään. Kuningas oli aikoinaan ihastunut Aurelian sanoinkuvaamattomaan kauneuteen ja hän taitaa vieläkin pitää erityisesti siitä.

"Eikö hän olekin kaunis?", kuningas kysyi itseltään. "Miten hän pysyykin noin kauniina, vaikka olemme olleet jo viisi vuotta naimisissa? Minä vain vanhenen." Kuningatar katseli miestään ja oli sitä mieltä, ettei ole vieläkään perillä kaikesta miehessään. Ei hän ollut koskaan ollut ihastunut Oswaldiin. Hän oli mennyt naimisiin isänsä pakottamana. Hänen isänsä oli ollut entinen ja viimeinen herttua. Hän oli ankara eikä suvainnut mitään mikä rikkoi "sääntöjä".

Kuningas lähti ihastelemaan kalleuksiaan aarrekammioonsa, joka sijaitsi ullakolla ja Aurelia pohdiskeli: "Taasko hän on menossa aarrekammioon? Eikö hänen päässään liiku muu kuin raha ja maine?"

Kuningatar oli päättänyt sivistää itseään lukemalla uusinta tuotosta kirjallisuudessa. "Kuka tällaista soopaa kirjoittaa?" hän kysyi itseltään. "Tämähän on aivan mahdotonta. Tekijä pitäisi laittaa viralta." Hän jatkoi vähän aikaa vielä, mutta kyllästyi ja luovutti.

Kuningatar katsoi ajatuksissaan ulos ja näki pihalla seisovan vanhan ystävänsä Fallonin. Kuningatar kiirehti ulos niin nopeaa kuin hänen arvolleen oli sopivaa. "Rakas ystävä!" hän huudahti. Fallon hymyili ja halasi ystäväänsä. "Siirrytäänkö sisälle? Minulla on sinulle kerrottavaa", Fallon sanoi. "Hyvä on", Aurelia vastasi ja yritti samalla miettiä, mitä asiaa Fallonilla voisi olla.

Kuningas oli päättänyt jättää rahansa hetkeksi ja hän lähti katsomaan, minne Aurelia oikein oli mennyt. Kun hän saapui pihalle, hän huomasi Theodorin, johon oli vasta äskettäin tutustunut. "Huomenta", he sanoivat molemmat yhtä aikaa. Theodor hymyili ja miehet lähtivät sisälle, koska oli kuumin päivä pitkään aikaan, eivätkä he halunneet paahtua.

"Katsopas mitä minä löysin", Fallon sanoi miehelleen, joka oli tullut huomaamattomasti naisten perässä sisälle. "Tästä on hyvä juoruilla kylillä", Fallon jatkoi. "Mistä niin?" Cristoff kysyi. "No tästä", Aurelia sanoi ärtyneenä miehensä tyhmyydestä ja näytti omenankuoria. Kun Cristoff ei vieläkään ymmärtänyt, Fallon jatkoi: "Heillä ei ole lakeijaa." "Aaa, nyt minä ymmärrän." "Oliko sinulla jotain asiaa minulle?" kuningatar kysyi, ja Fallon kätki kiireesti löytämänsä roskan taskuunsa. "Kyllä vain, Aurelia. Mentäisiinkö vähän sivummalle?"

"No?" kuningatar kysyi jo kärsimättömänä, "mitä sinulla oli asiaa?" Fallon hymyili huomatessaan kuningattaren silmiinpistävän odotuksen. Kuningatar huomasi hänen ilkikurisen hymynsä, muttei sanonut mitään. "Minä odotan vauvaa", Fallon sanoi hetken kuluttua. Kuningatar oli mykkä ihmetyksestä. Kun hän viimein sai äänensä kuuluviin, hän sanoi: "Nytkö jo? Tehän olette olleet naimisissa vasta puoli vuotta." "Mitä sitten?" Fallon kysyi. "Eikö se ole liian aikaista?" Aurelia ihmetteli. "Ei minusta. Jos haluaa saada perillisen ennen kuin rupsahtaa, pitää aloittaa heti." "Hyvä on. Ymmärrän", Aurelia sanoi, vaikka itse ei olisi todellakaan ollut valmis hankkimaan lasta tuolloin.

"Minulla olisi teille ehdotus", kuningas sanoi kreivi Theodorille, "se koskee meidän lapsiamme. Tai oikeastaan minun tulevaani ja sinun nykyistäsi." "Mitä heistä?" Theodor kysyi, vaikka tiesi jo vastauksen. "Ajattelin, että meidän lapsemme voisivat mennä naimisiin tulevaisuudessa. Teillähän on jo se kaunis tytär, ja kun me saamme perijän, hänelle olisi jo vaimo valmiina." Kreivi halusi vähän pitkittää odotusta ja oli miettivinään. "Hmm.. Oletteko varma, että he lopulta suostuvat tähän?" "En, muttei se mitään haittaa." "Kyllä se minulle sitten sopii", kreivi vastasi ja näin asia oli päätetty.

Kuningatar oli kuunnellut oven takana miesten keskustelua, eikä pitänyt kuulemastaan. "Mutta mitä minä voisin muka tehdä asialle?" hän mietti, "mieheni on kuitenkin minua ylemmässä asemassa. Olisinpa edes vähän vaikutusvaltaisempi mieheeni."

Vieraiden lähdettyä kuningas ja kuningatar siirtyivät syömään pöydän ääreen. "Tämä ruoka on todella hyvää, rakas", kuningas aloitti. Aurelia jäykistyi. "Tämä ei tiedä hyvää", hän ajatteli, "aina, kun hän kutsuu minua rakkaaksi, hänellä on jotain mielessään. "Olen ajatellut, että meidän olisi aika hankkia perillinen", Oswald töksäytti epähienostuneesti.

"Tiesinhän minä", Aurelia ajatteli, mutta sanoi vain: "Eikö se ole vähän liian aikaista?" "Miten niin aikaista? Olemme olleet naimisissa jo viisi vuotta", kuningas sanoi, "minusta olisi jo korkea aika."

Kun Aurelia pysyi vaiti, kuningas nousi ja käveli vaimonsa luo. Aurelia nousi ja Oswald sulki hänet syliinsä. "Tule mennään nyt", hän maanitteli vaimoaan. "Hyvä on", Aurelia myöntyi, vaikka olisi ainakin halunnut syödä ruokansa loppuun. "No, ei voi mitään", hän ajatteli ja seurasi miestään.

He menivät yläkertaan ja kellahtivat sängylle. Kuningatar ei vieläkään oikein ollut tyytyväinen ajatukseen, mutta myöntyi miehensä tahtoon. Ei hän voinut muutakaan.

Sänky natisi ja rytkyi, mutta Aurelia oli henkisesti muualla. Hän oli hiljaa koko tapahtuman ajan. "Jaa, että tämmöinen päivä sitten", hän mietti ja oli vähällä haukotella. "Ups, huono aika olla väsynyt", hän mietti.

"Eikö ollutkin mukavaa?" kuningas kysyi hetken päästä ja nukahti sitten uupumuksesta. "En nyt olisi niin varma", Aurelia mietti ja nukahti hänkin.

Aamu sarasti ja molemmat heräsivät kumpi virkeänä, kumpi vähemmän virkeänä. Oswald lähti ottamaan kylpyä, kun Aurelia vielä jäi vähäksi aikaa sänkyyn makaamaan. "Meidän olisi jo aika saada perillinen", Oswald tuumaili, "emme voi odottaa ikuisuutta."

Kuningatar oli sillä aikaa noussut ja pukeutunut ja oli tällä hetkellä jo laittamassa aamiaista itselleen ja miehelleen. "Meidän pitää palkata palvelija. Tämä ei ole kuningattarelle sopivaa", hän ajatteli, "Miksi minä heräsin näin myöhään? Yleensä olen hereillä jo kukonlaulun aikaan. En kai minä... ole raskaana?"

Kuningatar otti palvelija-asian puheeksi heti pöydässä: "Oswald, minusta meidän olisi jo korkea aika hankkia palvelija. Kylillä juoruillaan, ettei meillä olisi varaa hankkia tänne työvoimaa. Enkä minäkään jaksa kaikkea tehdä."

"Mutta he ovat kalliita", Oswald yritti. "Kai meillä nyt sen verran rahaa on", Aurelia sanoi, ja lisäsi vielä mielessään: "Kyllä meillä on enemmänkin, olet vain niin pihi". "Hyvä on, teen sen jo tänään."

Kerrankin kuningas piti lupauksensa ja lähetti heti sanan vapaasta palvelijapaikasta. Tiedotteessaan hän tiedusteli myös palvelijoiden vaatimia summia.

Melkein heti kuningas sai tiedon vapaaehtoisesta, halvasta työntekijästä. Hän meni ulos ottamaan vastaan uutta työntekijäänsä. "Päivää, kuningas Oswald", kuului kuninkaan selän takaa. Kuningas käännähti ympäri ja huomasi henkilön: "Päivää, paronitar. Minne olette matkalla?" "Ompelijattarellehan minä vain." Paronitar Fallon jäi hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan kuninkaan lempiaiheesta, eli tietysti rahasta. Mutta sitten Fallonin piti lähteä jatkamaan matkaa.

Kuningas kyllästyi odottamaan ja katosi aarrekammioonsa. "Siellä hän viettää nykyään koko päivän. Häntä näkee vain ruoka-aikoina", kuningatar ajatteli ja meni itse vuorostaan ulos odottelemaan.

Pian palvelija (Ben) saapuikin. Kuningatar näköjään viihtyi hänen seurassaan. Ben ei väittänyt kuningattarelle kertaakaan vastaan, naurahteli vain. "Olet näköjään saanut hyvän koulutuksen", kuningatar ajatteli ja päästi Benin töihin.

"Oswald, tulisitko tänne?" kuningatar huhuili miestään. "Tulossa", hän vastasi, vaikkei olisi halunnut jättää rahojaan. "Mitä nyt?" hän kysyi päästyään alas, "Ei kai taas lisää rahan menoa?" "Voi ollakin", kuningatar vastasi hymyillen. "Ei kai taas? Mitä nyt? Hevosrattaat vai kymmenen koiranpentua?" "Sinä et ota tätä tosissasi", kuningatar sanoi närkästyneenä. "Anteeksi. Sano vain asiasi."

"Mi-minä odotan vauvaa." Kuningas meni hiljaiseksi hämmästyksestä. Hän ei saanut ulos suustaan muuta kuin: "Milloin huomasit sen?" "Tänä aamuna", kuningatar vastasi hiljaa. Kuninkaan kasvoille levisi hymy ja hän halasi vaimoaan. "Tämähän on hienoa", hän sanoi, "tätä olemme odottaneet." "Kyllä vain, kyllä vain."

Aika kului ja kuningas vietti aikansa enimmäkseen aarteittensa parissa laskien ja puhdistaen niitä. Kuningatar nautiskeli alakerrassa Benin valmistamia leivonnaisia. "Olenkohan minä valmis synnyttämään?" hän mietti, "äitini sanoi, että se sattuu aivan kamalasti, mutta se olisi sen arvoista. Hmm... Toivottavasti se ei ole kuitenkaan niin kamalaa kuin sanotaan. Jos Fallonkin pystyy siihen, niin kyllä minäkin."

Kuningatar käveleskeli ympäri linnaa yrittäen keksiä jotain tekemistä. Kirjoja hän ei ollut lukenut sen jälkeen kun törmäsi siihen surkeaan opukseen (kt. edelliset kuvat). Hän oli ajatellut, että voisi alkaa maalaamaan, muttei ollut vielä saanut sitä aikaiseksi.

Kuningatar vietti siis suurimman osan päivästään nukkuen sängyssä. Hän tunsi itsensä niin hirveän väsyneeksi, että oli vaikeaa pysyä hereillä. Oswald kävi välillä katsomassa, että Aurelialla on kaikki hyvin. Häntä näki kuitenkin harvoin alemmissa kerroksissa.

"Minähän olen hirveän lihava", kuningatar kauhisteli peilistä, "miten minä enää ikinä muutun normaalikokoiseksi?" "Kyllä se siitä", Oswald rauhoitteli ja yritti saada vaimonsa nauramaan. "Vaimo nyyhkyttää aina välillä milloin mistäkin asiasta. Yritä jaksaa, Oswald", hän mietti, "naisethan ovat aina herkkiä raskauden aikana."

Kuningatar istuskeli eräänä iltana katselemassa tulikärpästen tanssia, kun poltot alkoivat. Hän lyllersi sisälle ja huusi: "Oswald, heti tänne!" Oswaldin ei ole koskaan nähty liikkuvan niin nopeasti. Hän suorastaan lensi portaat alas. "Se alkoi."

Aurelia huusi, mitä keuhkoista lähti. "Hyvä luoja, tämä sattuu aivan hirveästi", hän ajatteli huutaessaan. Oswald katseli vierestä vaimon kamppailua eikä osannut tehdä mitään.

Viimein vauva päätti putkahtaa maailmaan. "Se... se onnistui", Aurelia henkäisi kiitollisena.

Oswald oli hirveän helpottunut, että sekä vauva ja äiti olivat kunnossa. "No, kumpi se on?", hän kysyi jo kärsimättömänä. "En tiedä. En jaksa katsoa. Katso sinä", Aurelia vastasi, ojensi vauvan Oswaldille ja lysähti lähimmälle tuolille uupuneena. "Se... se on poika", kuningas henkäisi ja puhkesi iloiseen nauruun. Vauvakin jokelsi, vaikkei ymmärtänytkään mitään. 

Kuningas käski heti viedä vauvan tavarat tyhjillään olevaan huoneeseen. Hän oli teetättänyt kalusteet heti kuulleessaan vaimonsa olevan raskaana. "Minkä annamme hänelle nimeksi?" "Edgar", molemmat sanoivat yhteen ääneen.

"Kulta, oletko nyt varma, ettei tämä ole liioittelua?" kuningatar tiedusteli mieheltään, "hänhän ei osaa vielä edes kävellä, miten hän sitten osaisi ratsastaa keinuhevosella."

Mutta Oswald ei kuunnellut, hän hoiti Edgaria. "Tui tui, pikkuinen. Hyvää yötä", hän leperteli vauvalle, "joskus sinä saat tämän kaiken. Ole vielä onnellinen, kun voit." Vauva nukahti hymy huulillaan ja vanhemmat hiippailivat hiljaa ulos huoneesta.

--------------------

No, niin siinä oli ensimmäinen osa. Kommentoikaa. Ja kummista pidätte enemmän kuvista vai teksteistä? Eli tarvitseeko esim. kuvia lisää.